Tietoja minusta

Oma valokuva
Tutkijan prosopografista genealogiaa historian hämystä ja sukujuurien lomasta. Tarinoita Hauhon Lautsian kartanon historiasta sekä sen lähettyvillä asuneista ihmisistä 1700- ja 1800-luvuilla. Oma kartanoni on vanha hämäläinen karpionmaa: pelto tai kaskimaa, johon perimätiedon mukaan on kylvetty yksi karpion mitta kauraa. "My task is piecing together a puzzle...I hope to reconstitute the existence of a person whose memory has been abolished...I want to re-create him, to give him a second chance...to become part of the memory of his century." (Alain Corbin, The Life of an Unknown, 2001)

keskiviikko 2. elokuuta 2017

Andriette ja Hannulan kätketty lapsi


Rukkoilan Hannulan virkatalo tunnetaan nykyisin paremmin nimellä Iloranta. Sen historiaan liittyy pieni tarina, joka kietoutuu Suomen sodan vuosiin. Tarina on surullinen mutta osin kauniskin. Se alkaa Asikkalassa Anianpellon ratsutilalta, jonne syntyi 21.10.1779 tytär Andriette Eleonora. Hänen isänsä oli Anianpellon kartanon omistaja kirkonisäntä ja konduktööri Wilhelm Ström, jonka puoliso oli Maria Catharina Colleen. Lapsia syntyi kaikkiaan yhdeksän, joista osa kuoli pieninä. Perheen isäkin kuoli vuonna 1790 punatautiin ja äiti avioitui uudelleen vuonna 1794 kornetti Johan Henrik Bröijerin kanssa. Lesken ja lasten asema oli siten turvattu. 

Näkymä Hauhon Rukkoilan Ilorannasta (Hannulasta)

Nuorten neitojen lapsuus ja nuoruus oli turvattu. Tyttäristä ensimmäiseksi avioliiton satamaan purjehti Ulrika Wilhelmina vuonna 1796. Sulhanen oli majoitusmestari Johan Lydik Stormbom Sysmästä. Kaksi vuotta myöhemmin juhlittiin Eva Lovisan ja Asikkalan kappalaisen Gabriel Lyran häitä. Kappalainen oli 25 vuotta morsiantaan vanhempi, ja hänelle avioliitto oli kolmas. Järkevä valinta nuorelta neidolta. 

Kolmas tytär Andrietta Eleonora oli 22-vuotias naimaton neito kesällä 1801. Millainen lienee kulunut kesä ollut? Täynnä romanttisia unelmia vai pelkoa ja ahdistusta? Andriette havaitsi olevansa raskaana loppuvuodesta 1801. Ei ollut virallista kihlausta eikä sulhasta. Perhe ei päätynyt nopeisiin ratkaisuihin, vaan kartanossa syntyi avioton lapsi heinäkuussa 1802. Tyttö kastettiin Johanna Helenaksi. Isäksi ilmoitettiin ”vänrikki Polón”. Kummeina olivat Abraham Matinpoika ja Juliana Lyra. 

Kuka oli ”vänrikki Polon”? Kyseessä oli Hollolan Hannulan ratsutilan omistaneen Karl Polonin poika Johan, joka oli edennyt elämässä hyvin. Hän sai kuningas Kustaa IV Aadolfilta ylennyksen kersantista vänrikiksi ja omisti Mommilan Uskilassa vanhan rälssitilan sekä vuokrasi myöhemmin Hollolan Pyhäniemen kartanoa. Herää kysymys, että miksi tämä 46-vuotias poikamies ei avioitunut raskaaksi saattamansa neidon kanssa? He olivat samaa säätyä, joten avioliitto olisi ollut varsin sovelias.

Vai oliko ”vänrikki Polon” sittenkään Andrietten lapsen isä? Ottiko hän isyyden niskoilleen jonkun toisen puolesta? Naimattoman miehen mainetta ja perherauhaa tunnustettu avioton lapsi ei tahrannut. Oliko todellinen isä kenties joku muu - ehkäpä joku naimissa oleva mies? Liikaa kysymyksiä ja liian vähän vastauksia. Lähteet vaikenevat. Jostain syystä aviotonta Johanna Helenaa ei löydy Asikkalan lastenkirjoista Anianpellon kartanon kohdalta. Andriettekaan ei saanut kirkonkirjoissa merkintää ”qvinsperson”, kuten rahvaan naiset, jotka synnyttivät aviottoman lapsen. 

Andriette Elonora asui kotonaan Anianpellossa kunnes 28-vuotiaana vuonna 1807 avioitui. Puoliso oli kersantti Karl Magnus Löfman, joka oli Hauhon Rukkoilan Hannulan lippumiehen puustellin viimeisin upseeri. Hän oli syntynyt vuonna 1770 Hauhon Kivikon ratsutilalla nimismies Johan Löfmanin ja Anna Kristina Herkepaeuksen poikana. Karl Magnusia ei haitannut se, että morsiamella oli avioton tytär. Rohkea valinta, joka tuskin miellytti sukua: säätyläispiireissä nuorelle neidolle syntynyt avioton lapsi oli kaikkea muuta kuin hyväksyttyä.

Andriette Eleonoran  etunimet eivät löydy Hauhon rippikirjasta 1802-1812

Pieni Johanna Helena seurasi äitinsä mukana Rukkoilan Hannulaan. Tosin lasta ei löydy Hauhonkaan lastenkirjoista. Tuntuu kuin kaikki yksimielisesti papit mukaan lukien piilottelisivat pientä Johanna Helenaa. On hämärän peitossa, miten Hannulan tuoreeseen rouvaan ja hänen aviottomaan tyttäreensä suhtauduttiin. Löytyikö leikkitovereita? Mitä mietti läheisen Stenkullan rouva Neclair, mitä Leppäniemen Schreckit, Joen Schmidtit ja Alastalon Schildtit. Toisaalta ajat olivat levottomia. Suomen sota oli alkamassa, joten perheillä oli muutakin mietittävää.

Maahan julistettiin sotatila 7. helmikuuta 1808. Hannulan rouva Andriette synnytti kymmenen päivä myöhemmin pojan Carl Johan Wilhelmin. Kummeina olivat kappalaisen rouva Grahn, pataljoonan saarnaaja Hallenberg, nimismies Hangelin sekä Rukkoilan Niemen Herkepaeukset ja Nylundit. Kanssakäymistä näyttää olleen naapurin herrasväkien kanssa. Onnellinen uusperhe-elämä sai kuitenkin karun lopun jo elokuussa 1808. Sotavuosina riehunut tuhoisa vatsatauti iski perheeseen. Pieni 7-vuotias Johanna Helena kuoli 19.8. Äiti Andriette Eleonora menehtyi seuraavana päivänä. Haudattujen luettelo onkin syntyneiden luettelon ohella ainoa, joka kertoo rouvan aviottoman tyttösen olemassaolosta Hannulassa. 

Johanna Helenan nimi on haudattujen luettelossa virheellinen.

Suomen sota päättyi 17. syyskuuta 1809 Haminan rauhaan ja maa siirtyi osaksi Venäjää. Uusi aika alkoi myös Hannulassa. Isä ja terve pieni poika olivat jäljellä. Turusta muutti Hannulaan Karl Magnuksen äiti nimismies Löfmanin leski Anna Stina Herkepaeus. Samoin tilalla asusteli isännän sisar leski Maria Helena Löfman. Isoäiti ehti hoidella äitinsä menettänyttä poikaa aina vuoteen 1825, jolloin hän kuoli peräti 82-vuotiaana. Kersantti Karl Magnus Löfman ei avioitunut uudelleen ja kuoli Hannulassa keuhkotautiin 61-vuotiaana vuonna 1831.

Carl Johan Wilhelm Löfman eli aikuiseksi. Hän löytyy säännöllisesti kirjattuna lähteistä toisin kuin pieni sisarpuolensa. Carl Johan Wilhelm pistettiin nuorena opintielle Hämeenlinnan triviaalikouluun. Hän valmistui maanmittariksi ja avioitui Hauholla vuonna 1834 Wilhelmina Björklundin kanssa. Aviopari asettui Hannulaan, kunnes he muuttivat lapsineen vuonna 1840 Pietariin. Tiesiköhän kollegineuvokseksi päätynyt Carl Johan Wilhelm Löfman, että hänellä oli ollut sisarpuoli?

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Kartanokierros Hauholla 25.7.2017


Hauho-seura järjesti päiväretken "Kartanoromantiikan tuntematon kulta-aika Hauholla", jossa bussilastillinen historiasta kiinnostuneita ihmisiä tutustui hauholaiseen kartanoelämään 1800-luvun alusssa. Samalla oikeastaan Hauho-seurakin tuli juhlistaneeksi englantilaisen kirjailijan Jane Austenin 200-vuotis juhlavuotta. En ole ainoa, jota hämmästyttää se kulttuurillinen samanlaisuus Euroopan eri laidoilla. Hauholaisen herrasväen elämäntyyli ei eronnut 1800-luvun alussa paljonkaan englantilaisesta, joskin puitteet olivat täällä toki vaatimattomammat.


Hauholainen herrasväki järjesti kävelyretkiä, päivällisiä ja tanssiaisia. Nuoret herran liehittelivät nuoria neitosia, joiden ainoa päämäärä oli solmia mahdollisimman hyvä avioliitto. Kuitenkin suurin osa hauholaisneideistä- ja mamselleista jäi naimattomiksi. Se ei silti merkinnyt toimettomuutta, sillä moni vanhaneiti päätyi pyörittämään kartanotaloutta.

Jane Austen 1804
Jane Austen-tyylinen elämä Hauholla aukeaa parhaiten Eric Gustav Ehrströmin hienosta päiväkirjasta, josta Suomalaisen Kirjallisuuden seura julkaisi suomennoksen vuonna 2007. "Hämeen sydänmailla. Matkapäiväkirja 1811" antaa hyvän katsauksen hauholaiseen seurapiirielämään. Sitä olen myös tällä blogillani taustoittanut parhaani mukaan.

Bussiretkemme kiersi Hauhon Lautsian, Hovinkartanon ja Hahkialan aateliskartanot. Sen jälkeen poikkesimme Leppäniemessä, jonka päärakennus on ehdottomasti hienoin säilynyt esimerkki 1800-luvun alun kartanotyylistä.

Jatkoimme vehreän Joenkylän kautta Hauhon Rukkoilaan, jossa tutustuimme Neclairien Stenkullaan eli Räväsmäen tilaan, jossa on filmattu elokuva "Niskavuoren naiset" 1930-luvulla. Ilorannan matkailutilalla juotiin kahvit ja samalla muisteltiin aikaa, jolloin tila oli upseerin virkatalo. Siellä eli 1800-luvun alussa Löfmanien perhe. Heistä on luvassa myöhemmin lisää...

Retkellä oli hauskaa huomata se toimeliaisuus, jolla vanhoja hauholaisia kartanoita tänäpäivänä pyöritetään historiaa unohtamatta. Se on osaltaan takaamassa niiden säilymisen tulevaisuudessa ja samalla tiloilla luodaan uutta lukua historiaan. Moderni nykyaika ja menneisyys kohtasivat retkellä erinomaisesti.

Ohessa retkemme kartta (klikkaa suuremmaksi) ja muutama tunnelmakuva:




Kuva: Jane Austen. Cassandra Austenin akvarelli 1804. Wikimedia Commons.

torstai 6. heinäkuuta 2017

Lövkullan tarina


Minua on aina ihmetyttänyt mikä oli Hauholla ”Eteläisten Lövkulla”. Mikä on sen historia? Kuka on ristinyt sen ruotsinkielisellä nimellä? Hauhon Joulu -lehdessä joskus 60-luvulla julkaistussa Mandi Kimparin näytelmässä Lövkullan vuokraajina esiintyvät ”herra ja rouva Andersson” 1900-luvun alussa. Se ei kuitenkaan ratkaissut Löfkulla eli Lövkulla-nimen arvoitusta.

Eteläisten kylä ja Lövkullan "boställe" 1840-luvun pitäjänkartassa

Bloggailun kuluessa on jo selvinnyt, että 1800-luku oli kartanokulttuurin kukoistusaikaa. Herrasväki muodosti seurapiirin ja perusti ”kartanoita” ristimällä ostamiaan perintötiloja ja upseerinpuustelleja ruotsinkielisillä nimillä. Yksi niistä oli Hauhon Eteläisten kylän Lövkulla.

Eteläisten kartano lahjoitettiin 1600-luvulla balttiaateliselle Jürgen Wrangelille. Varsinaista aateliskartanoa kylään ei silti syntynyt. Eteläisten säteristä tehtiin isoreduktion seurauksena upseerin virkatalo. Vuonna 1804 Eteläisten puustelllissa asuivat Adolf Joachim Borgenström ja vaimonsa Ebba Fredrika Schulman, jotka muuttivat Renkoon. Kartanokulttuurin Lövkullaan toivat Ruotsista vuoden 1804 tienoilla muuttaneet majuri Joachim Christiernin ja vaimonsa Brita Maria Björkengren. Majuri polveutui 1600-luvulla eläneestä Ramnäsin ruukinpatruunasta Erik Christiernistä ja tämän pojasta Joachimista, jonka veli Carl aateloitiin vuonna 1720 nimellä von Christiersson.

Luutnantti Joachim Christiernin ja Brita Maria Björkengren on vihitty Hauholla 17.4.1806. Koska vihkimerkintä tuli aina morsiamen kotiseurakuntaan, täytyi Brita Mariankin asua tuolloin Hauholla.  Suppea avioliittomerkintä selittyy osin sillä, että morsian oli varsin pitkälle raskaana. Huhtikuussa vihityn parin esikoistytär syntyi jo kesäkuun alussa. He siis olivat aloittaneet yhteiselämänsä ennen aikojaan, mikä ei tietysti ollut kovin sopivaa. Siitä huolimatta syntyneen Maria Charlotan kummeina olivat Hauhon kirkkoherra Wallenius rouvineen. Kun Suomi liitettiin Venäjään 1809, jäivät majuri Joachim ja Brita Maria Eteläisten puustelliin ja asuivat siellä kuolemaansa asti. Aviopari ehti luoda läheiset suhteet alueen herrasväkeen – ja ristiä puustellin komealla nimellä: Lövkulla.

Kesähauholainen Eric Ehrström kertoo päiväkirjassaan vuonna 1811, että rouva Christiernin on ”aivan täydellinen luonnonlapsi”. Hän ei avaa kuvausta sen enempää, mutta oletettavasti Lövkullan rouva oli hilpeä ja seurallinen. Majurin Ehrström tunsi varsin hyvin Suomen sodan ajoilta

Luopioisten Lemmettylän omistanut notaari Johan Wallenius törmäsi luutnantti Christierniin ensi kertaa syyskuussa 1806, jolloin tämä oli yhdessä nimismies Schmidtin kanssa tekemässä virallista tarkastusta Lemmettylän ratsumiestorpasta. Veljenmaljat herrat joivat Lautsian kartanossa vasta marraskuussa 1809. ”Hän esitti sitä”, halusi Wallenius täsmentää rituaalia päiväkirjaansa. Majuri Christiernin oli päättänyt jäädä Suomeen ja halusi selvästi kiinnittyä paikalliseen herrasväkeen. Avioparin lasten kummeissa toistuvat paikallisen herrasväen nimet.

Lövkullan Christiernien hautaristi Hauhon kirkkopihassa
 
Maria Britta Björkegrenin syntymävuosi on Hauhon rippikirjoissa 1784. Kuitenkin hautaristissä ”Kära maka Marie Christiernin” on syntynyt 29.9.1782. Rouvan kutsumanimi oli siis perheen kesken ”Marie” eikä Brita. Merkinnöissä on jonkinverran ristiriitoja, jotka voivat toki selittyä sillä, että pariskunta oli kotoisin Ruotsista.

Avioparille syntyi Hauholla kaikkiaan neljä lasta: Maria Charlotta 9.6.1806, Anna Fredricka Dorothea 12.3.1810, Victor Joachim 12.3.1814 ja Ulrika Aurora Clementina 20.4.1816. Kaikille neitosille löytyi myös aviopuolisot nuorina. Maria Charlotta avioitui vuonna 1824 venäläisen upseerin Petter Ostrogorskyn kanssa. Anna Fredrika vihittiin tammikuussa 1832 Hämeenlinnalaisen apteekkarin Johan Nymanin kanssa. Mademoiselle Ullan häitä tanssittiin Lövkullassa toukokuussa 1822. Sulhasena oli luutnantti Hans Fredrik Rottkirch.

Brita Maria Björkengren kuoli 59-vuotiaana maaliskuussa 1843 ollessaan tyttärensä perheen vieraana Hämeenlinnassa. Hänet on kirjattu siksi sekä Hauhon että Hämeenlinnan haudattujen luetteloon. Aviomies majuri Joachim Christiernin kuoli vuonna 1847. Samaan hautaan laskettiin vielä avioparin kaksi pientä tyttärenpoikaa. Heidän aikansa Hauholla oli ohi. Lövkullan Christierneistä muistuttaa enää Hauhon kirkkopihassa oleva komea rautaristi.

 Vuosina 1865 ja 1868 Lövkullan puustellia samoin kuin useita muita virkataloja tarjottiin 50 vuodeksi arennille eli vuokralle ”Hämäläinen” lehdessä. Vuosina 1867-1873 Lövkullassa asuivat Hauhon nimismies Zachris Fredrik Alopaeus ja vaimonsa Josefina Emilia Wahlberg. Sen jälkeen vuokraajaksi ryhtyivät Johan Wilhelm Saarinen ja Paulina Josefina Törnroos. Hauholaisen Mandi Kimparin kirjoittamassa näytelmässä Eteläisten Lövkullan herrasväkenä olivat vuonna 1894 kartanoon muuttaneet Lauri Anderson ja rouvansa Hilda Maria Ingberg.

Kuvat: Hämäläinen 17.2.1865, no 7, KA Maanmittaushallitus, Hauhon pitäjänkartta

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Unohdettu sotasankari


Jo lapsena mieltäni kiehtoi Hauhon hautausmaalla erikoinen hautamuistomerkki. Korkea rautaristi, jossa oli outo sukunimi ”Neclair” ja erikoisen hieno korkokuva. Yritin kysellä, että kuka mahtaisi olla kyseessä, mutta kukaan ei osannut vastata. Joten eipä muuta kuin selvittämään asiaa…


Rukkoilan Sipilän talo tunnettiin 1780-luvulla herrasväen keskuudessa nimellä Stenkulla. Sinne oli asettunut tuolloin Hauhon nimismies Gustaf Neclair perheineen. Hänen samanniminen poikansa oli Hauholla päiväkirjaa kirjoittaneen Eric Ehrströmin akatemiatoveri. Ystävykset viettivät iloisia päiviä tehden kesällä 1811 retkiä Hämeenlinnaan ja Tampereelle. Gustaf Neclair päätyi opiskelujensa jälkeen Loviisan koulun rehtoriksi. Hänet vihittiin papiksi vuonna 1820. Naimaton hän oli vielä 37-vuotiaanakin, kun Stenkullaan pestattiin vuonna 1817 talousmamselliksi 18-vuotias Karolina Wilhelmina Essbjörn.

Miten lienevät asiat edenneet vanhan emännän, rouva Sophia Engrenin kuoltua vuonna 1822… Karolina Wilhelmina pysyi senkin jälkeen kartanossa. Ja niinpä vuoden 1826 tammikuussa vietettiin mamselli Karolinan ja pastori Gustaf Neclairin häitä. Eikä yhtään liian myöhään, sillä esikoispoika syntyi jo huhtikuun 4. päivänä. Ennenaikainen lapsi ei näytä herättäneen suurempaa moraalista pahennusta, sillä Gustafiksi kastetun lapsen kummeina olivat Hauhon pastori Grahn rouvineen, kirjanpitäjä Nylund vaimoineen, insinööri Herkeapaeus, nimismies Schmidt poikineen sekä mamsellit Schreck ja Schmidt. Tosin aikanaan hautamuistomerkkiin esikoispojan syntymäaika muutettiin vuotta myöhäisemmäksi...

Pieni Gustaf oli vasta nelivuotias, kun isä Gustaf sai vuonna 1831 nimityksen Lammin kirkkoherraksi. Perhe muutti Lammin pappilaan, jossa kului seuraavat yhdeksän vuotta. Lapsia syntyi kaikkiaan seitsemän. Kirkkoherra Neclairin aika Lammilla jäi lyhyeksi, sillä hän kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1840. Nuorin lapsi Carl Walfrid syntyi vasta isänsä kuoltua keväällä 1841. Leskirouva muutti lapsiparvensa kanssa takaisin Hauholle Stenkullaan, jossa esikoinen Gustaf pääsi ripille vuonna 1844.


 Gustaf Neclair, Stenkullan perillinen lähti nuorena sotilasuralle. Innostus saattoi tulla Claes Edward Memsseniltä, joka eteni sotilasurallaan majuriksi ja avioitui vuonna 1847 Gustafin sisaren Sofian kanssa. Memssen jäi myös Stenkullan isännäksi aina 1860-luvulle asti. Moni nuorukainen ehti autonomian ajalla tehdä komean urakaaren Venäjän armeijassa. Gustaf oli edennyt vuoteen 1851 mennessä jo vänrikiksi. Sitten alkoi Krimin sota vuonna 1854. Venäjä taisteli Ranskaa ja Englantia vastaan. Länsivaltojen laivastot tekivät olon tukalaksi Suomen rannikolla. Kuten tunnetaan: ”Se Oolannin sota oli kauhia”.

Heti toukokuussa 1854 Gustaf Neclair saavutti kunniaa osana pataljoonaansa tekemällä merkittävää vastarintaa Hankoniemen linnakkeella. Vihollinen ei saanut haltuunsa satamaa. Lisää oli tulossa. Länsivaltojen toimesta Suomenlinnan edustalle lähetettiin 77 alusta 6.8.1855. Viaporin tykistö oli heikko ja sotilaita siellä oli vain 15 000. Tykit eivät edes kantaneet brittiläis-ranskalaiseen laivasto-osastoon. Viaporia pommitettiin yhtäjakoisesti kaksi vuorokautta, minkä seurauksena syttyi useita tulipaloja. Pommit surmasivat 55 henkilöä ja 204 haavoittui. Englantilaiset ja ranskalaiset keskittyivät tulittamaan vain linnoitusta. Pommitusten jälkeen Krimin sota oli Suomen osalta ohi.


 Hauholainen Gustaf Neclair oli pommitusten ajan Viaporissa. Hänet palkittiin 31.8 ”esimerkillisestä päättäväisyydestä ja urheudesta” Pyhän Annan Ritarikunnan IV:n luokan kunniamerkillä. Mitä Gustaf oli linnakkeella tehnyt, ei selviä tarkemmin. Hänet ylennettiin samana vuonna aliluutnantiksi.

Kunniamerkkiä kannettiin miekassa. Voikin vain kuvitella, kuinka juhlittu sankari Gustaf oli palattuaan Hauholle Stenkullan kartanoon äitinsä ja sisarusensa iloksi. Sotilaselämä kuitenkin vaati veronsa, sillä Gustaf ei ollut terve. Hän poti ”rintatautia”, siis keuhkokuumetta. Maaliskuussa 1857 Gustaf Neclair oli niin huonossa kunnossa, että hänet vietiin Tammisaaren sairaalaan. Siellä hän ”rauhallisesti ja tyynesti” kuoli 30-vuotiaana maaliskuun 11. päivänä pitkällisen rintataudin uuvuttamana, kuten lyhyt kuolinilmoitus surullisesti kertoo.

Vainaja kuljetettiin kuitenkin Tammisaaresta Hauholle ja haudattiin kotipitäjänsä multaan uudelle kirkkomaalle. Hän sai komean rautaisen ristin, johon tulivat uskoa, toivoa ja rakkautta kuvaavat symbolit sekä tyylikäs korkokuva. Ristiin myös merkittiin Gustaf Neclairin kuuluminen Pyhän Annan Ritarikunnan neljänteen luokkaan.

Hautaristi on sittemmin katkennut, mutta onneksi se on pelastettu hautausmaan nurkkaukseen, jonne on koottu haudoilta poistettuja muistomerkkejä. Siellä katkenneenakin uljas ruosteinen rautaristi muistuttaa meitä nuorena kuolleesta hauholaisesta sotasankarista, joka teki Krimin sodassa velvollisuutensa.


Entäpä Rukkoilan Stenkullan kartano? Mitä sille tapahtui? Ruotsinkielinen nimi unohtui, kun kartano myytiin vuonna 1860. Siitä tuli sen jälkeen Rukkoilan Räväsmäen rustholli. Vanhaa päärakennusta ei enää ole. Onneksemme Stenkullan kartanoa voi kuitenkin ihailla kaikessa loistossaan elokuvassa ”Niskavuoren naiset”, joka Räväsmäen rusthollissa filmattiin vuonna 1937. 

Kun seuraavan kerran katson ”Niskavuoren naisia”, niin aion samalla muistella vanhaa Stenkullan kartanoa ja sen nuorena kuollutta perillistä, Pyhän Annan ritaria Gustaf Neclairia.

Lähteet:
Åbo Underrättelsser 25.2.1851 (no 16), 3.6.1853 (no 43), 23.11.1855 (no 93)
Helsingfors Tidningar 14.6.1853 (no 46)
Morgonbladet 3.7.1854 (no 50)
Finlands Allmänna Tidning 21.3.1857 (no 67)
Kuvat: Pyhän Annan Ritarkunnan IV:n luokan kunniamerkki. Turun museokeskus. Finna.
Viaporin pommitus. Englantilainen piirros 1873. Wikimedia commons.

torstai 27. huhtikuuta 2017

Kartanossa tarjotaan punssiboolia


Palatakseni Lautsian herran Carl Fredrik Schulmanin 1780-luvulla tekemiin velkoihin, huomioni kiinnittyi kauppiaan listassa sitruunoihin, joita oli tilattu kartanoon vuosina 1780 ja 1781. Samoin velkaa oli jääty arrakkipulloista, Ranskan viinistä ja mausteista.

Miten ne liittyvät yhteen? Mitä niistä tehtiin? Sitä mietin, kunnes kirjahyllyni kaksi kirjaa ”Kulttuurihistoriallinen keittokirja” ja ”Kuninkaan matkassa” antoivat vastauksen. Molemmat kertoivat, että herrasväki valmisti 1780-luvulla punssiboolia, jonka keskeisiä ainesosia ovat sitruuna ja arrakki.  Punssi tehtiin sekoittamalla arrakkia, vettä, sokeria ja sitruunamehua. Arrakkia tuotiin Suomeen jo 1700-luvun alussa. Carl Fredrik Schulmanin syyskuun velkasaldo vuodelta 1780 on suoraan kuin punssiboolin valmistusohje: sokeria, 12 sitruunaa ja neljä pulloa arrakkia.

Nils Schillmarkin maalaus 1790-luvulta esittää punssiboolia

Punssin uutuus 1770-luvulla käy ilmi hauholaisen notaari Johan Walleniuksen päiväkirjamerkinnästä, jonka hän teki Mäntyharjulla 5.3.1771: ”Pappilassa oli venäläisiä herroja, heidän kanssaan join viiniä, kahvia ja eräänlaista punssia”. Mahdollisesti nuorukainen maisteli sitä ensi kertaa. Muutama kymmenen vuotta myöhemmin punssi oli jo tuttua Hauhon seudulla. Wallenius merkitsi nauttineensa punssia 1.8.1798 ”Hauhon Rukkoilan Hannulassa vänrikki Borgenströmin luona”. Samana vuonna pidettiin rovastintarkastus Luopioisten kirkossa, jonka jälkeen herraseurue suuntasi Luopioisten Haltian kylälle. Siellä juhlittiin melko reippaasti hyvin mennyttä piispantarkastusta juoden ranskalaista viiniä, punssia, arrakkia ja bischoffia.

Punssijuhlat saattoivat Englannissakin olla railakkaita 1700-luvulla

Saksasta levinnyt ”bischoff” eli piispanviini oli punssin tapaan boolia, jota valmistettiin sokerista kanelista ja punaviinistä. Sekin voitiin maustaa sitruunankuorella. Juomaa voisi verrata glögiin. Niin bischoffia kuin punssiakin voitiin tarjoilla lämmitettynä. Bischoff oli tunnettu myös Lautsian kartanossa, jonne oli arrakin ohella tilattu useampia kannuja ”ranskalaista viiniä” ja mausteita.

Punssista tuli todella suosittua 1800-luvulle tultaessa. Hienoimpiin huviloihin rakennettiin lasikuisteja, joiden ruotsinkielinen nimitys oli punschveranda eli punssiveranta. Herrat siirtyivät sinne nauttimaan punssiaan ja ihailemaan levittäytyvää puutarha- tai järvinäkymää. Myös opiskelijat niin Suomessa kuin Ruotsissakin olivat 1800-luvulla suuria punssin ystäviä. Naisväki ja leipurimestarit taas huomasivat punssin erinomaisuuden myös leivonnassa. 

Johan Ludvig Runebergin kerrotaan nauttineen leivosten kanssa punssia. Arrakkipunssi onkin olennainen osa perinteisiä runebergintorttuja. 

Lähteet:
Ulla Aartomaa, Kirsti Grönholm, Marketta Tamminen 2002: Kulttuurihistoriallinen keittokirja. SKS.
Arja Burck, Katja Hagelstam 2002: Kuninkaan matkassa. Otava.

Nils Schillmark 1795/1797: Punssibooli. Wikimedia commons
William Hogarth n.1730: A Midnight Modern Conversation. Wikimedia commons
Punssipullon etiketti 1800-luvulta. Wikimedia Commons

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Kartanokeittiön herkkuja


Pääsiäiseen kuuluvat olennaisesti lusikkaleivät, joiden muoto tuo mieleen munan. Isoäitini resepti ja isomummun perintölusikka takaavat onnistuneen lopputuloksen. Lusikkaleipiä on tehty jo neljässä polvessa ainakin sadan vuoden ajan. Isoäitini on kirjoittanut reseptin käsin keittokirjansa loppulehdille.

Vanhimmista keittokirjoista en ole löytänyt lusikkaleipiä. Mummuni ohjeessa mainitaan leivinjauhe, joten reseptin täytyy olla 1900-luvulta. Hirvensarvisuola ja sooda edelsivät leivinjauhetta kohotusaineena, mutta nekin ilmaantuivat vasta varsin myöhään 1800-luvulla. Lusikkaleipien kanssa puuhastelu lisäsi kiinnostusta hauholaisissa kartanoissa tarjottuihin pikkuleipiin.

Lusikkaleivät hauholaiseen tapaan

Täsmällistä tietoa herrasväen nauttimista leivonnaisista on vaikea saada. Perimätietokin kantaa vain 1900-luvun alkupuolelle, jolloin hauholainen pitokokki Tapolan Manta hallitsi rovastin piparkakut, presidentinrouvan piparkakut, hirvensarvet, piparpähkinät, Hanna-tädin kakut ja kanelikakut, herrasväenleivät ja hiekkahentuset. Ne olivat 1800-luvun aikana siirtyneet kartanoiden kahvipöydistä talonpoikienkin pitoihin. Hauholainen systerkaakku edustaa vanhinta herkkuperinnettä. Siihen tuli kuusi munaa, puoli naulaa voita, puoli naulaa sokeria ja puoli naulaa jauhoja. Systerkaakku kypsytettiin uunissa laatikoissa. Kovin kuohkeaa se ei ollut, koska ainoa kohotusaine oli vatkattu kananmuna. Jos siis todella piti paikkansa, että siihen lisättiin myös tuhti määrä voita.

Kahvi oli rahvaan parissa harvinaista vielä 1850-luvullakin, mutta kartanoissa se tunnettiin. Hauhon Lautsian kartanossa juotiin kahvia jo 1770-luvulla. Kahvipapuja tilattiin Hämeenlinnasta. Pormestari Wasenius joutui karhuamaan kapteeni Carl Fredrick Schulmanin tekemiä velkoja 1780-luvun alussa. Käräjäpöytäkirjaan vuonna 1782 jäljennetty lista kertoo mitä kaikkea herrasväki oli tilannut mutta jättänyt maksamatta. Kahvipapujen suuri määrä pistää silmään. Niitä tilattiin vuonna 1780 syyskuussa ja lokakuussa lisää. Ne riittivätkin pidempään – tai sitten arvoisa porvari ei myynyt enempää ennen kuin entiset velat oli maksettu...

Vanhemmista leivonnaisista kertoo myös vuonna 1865 perustetun helsinkiläisen Ekbergin kahvilan mainos. Sieltä löytyvät hiekkahentusten (sandbakelser) lisäksi tutut mazarin-leivokset, runebergintortut, aleksanterinleivokset, macaron-leivokset, napoleoninleivokset… ja paljon muita ”paakelseja” ja torttusia, joiden ulkonäköä ja makua voi vain arvailla. Kartanon rouvat, neidit sekä taitavat taloudenhoitajattaret saattoivat taikoa samanlaisia kartanokeittiöissä.

Helsingfors Tidningar 21.12.1865

Nykyihmistä hieman kylmää vasta-avatun Ekbergin kahvilan herkkujen runsaus, kun samaan aikaan Suomessa oli jo alkamassa vuosien 1866-1868 hirvittävä nälkäkatastrofi. Kun siitä oli toivuttu, leivonnaiskulttuuri eteni nopeasti.

Perinteistä herkkua hauholaisissa talonpoikaistaloissa oli 1800-luvun lopulla pullapitko. Vehnänen eli nisunen tehtiin kokomaidosta, nostatettiin hiivalla ja maustettiin munalla ja voilla sekä palmikoitiin lenkiksi. Hauskin perinne oli uutisjauhoista valmistettu sormuskaakku, johon piilotettiin sormus taikinanyytissä. Leivottu kakkunen jaettiin viivoilla niin moneen osaan kuin talossa oli naimattomia nuoria. Jokainen heistä sai palan: Sormuksen saaneen piti avioitua ensimmäiseksi.

  
                                                              Hauskaa Pääsiäistä!

Lähteitä: 
Hauhon Joulu 1972
Vanhaa Hauhoa. Suomen muinaismuistoyhdistyksen julkaisuja I. Helsinki 1928.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Vanhan sukukirjan lumo




Espoon Otaniemessä järjestettiin 18.-19.3 Suku 2017 -tapahtuma. Koko Suomen sukujuhla kokosi tavan mukaan yhteen suuren määrän sukututkimuksesta kiinnostuneita. Minä en tavoitellut päiviltä juuri muuta kuin tuttujen tapaamista ja mukavaa yhdessäoloa. Ne toteutuivat. Samoin kuin juhlava illallinen Ritarihuoneen suojissa, jossa seiniltä kurkistelivat muiden joukossa hauholaisten Schulmannien, Schildtien ja Charpentierin vaakunat.

Kiehtovin saalis sukututkimuspäiviltä oli yllättävä. Ystävä oli siirtänyt sivuun divarilaatikosta vanhan sukukirjan, jonka arveli kiinnostavan minua. Ja hän oli oikeassa. Teos oli Matti Schreckin kokoama sukukirja: ”Georg Wilhelm Ernst Schreck ja hänen jälkeläisensä” vuodelta 1944. Itse en ole kyseistä sukua, mutta ajan syömät ja kellastuneet sukukirjat ovat intohimoni - varsinkin, jos ne koskevat hauholaisia säätyläissukuja, jollaisena ehdottomasti pidän Schreckejä.

Kirja on tyypillinen aikakautensa tuote. Vanhemman polven naimattomat neidit on jätetty tutkimatta. Eric Ehrströmin ihastuksen kohteesta mamselli Gustava Ulrika Schreckistä ainoa tieto on nimi ja kuolinvuosi. Sisarista vain vanhimmalle on löydetty syntymävuosi. Tekijä saa silti anteeksi, koska tunnustaa alkusanoissa puutteet ja omistaa kirjasensa suvun kahdelle upealle naimattomalle uranaiselle Inez ja Anna Schreckille, joiden lahjakkuus ja aikaansaannokset 1900-luvun alussa ovat vaikuttavia.

Kirjasta saa arvokasta lisätietoa Leppäniemen kartanon ja suvun kohtaloista. Kartanoelämä päättyi konkurssiin. Johan Fredrik Schreck oli mennyt takaamaan ystävänsä 15 000 ruplan lainan, jota tämä ei pystynyt hoitamaan. Perhe menetti kaiken, mutta velka maksettiin. Huutokauppailmoitus vuonna 1841 pysähdyttää. Kaikki on ollut kaupan: Kultaa, hopeaa, tinaa, messinkiä, kuparia ja rautaesineitä. Vuode- ja pitovaatteita. Kaikenlaisia hienoja kankaita, liinavaatteita, huonekaluja, astioita, reki, talvi- ja kesävaunuja. Hienoa meissenin (sachsiska) posliinia, ranskalaista posliinia sekä paljon muuta.

Sukukirja kertoo tässä yhteydessä murheellisen yksityiskohdan Johan Fredrikin sisaresta: ”Kuinka kovasti isku koski perheeseen, käy selville siitä, että hänen naimaton sisarensa tuli mielipuoleksi ja eli sellaisena yli 80 vuoden vanhaksi höpisten yhtämittaa ”jag har ingenting”.” Minulla ei ole mitään!

Tekijä jättää kertomatta kuka Johan Fredrikin sisarista oli kyseessä. Ikä kuitenkin täsmää sisarussarjan nuorimmaiseen vuonna 1798 syntyneeseen Fredrika Sofia Schreckiin. Eric Ehrström totesi päiväkirjassaan vuonna 1811, että tämä oli 14-vuotias ”eikä hänestä ole vielä mitään sanottavaa.” Toteamus on sikäli outo, että vasta 12-vuotias neiti Gripenberg saa kyllä varsin paljon huomiota. Olisiko mamselli Fredrika ollut jo tuolloin herkkä, ujo ja hiljainen?

Johan Fredrik Schreckin konkurssi oli perheelle tuhoisa. Vaimo Carolina kuoli vuonna 1843 ja Johan Fredrik itse vuonna 1849 Kalailan Seppälän virkatalossa, jonne he muuttivat lapsineen vuonna 1846. Sen jälkeen Schreck-suku siirtyi pojan Karl Wilhelmin ostamaan Pälkäneen Joensuuhun. Onneton mamselli Fredrika kuoli Onkkaalan Anttilassa 7.5. 1880 veljentyttärensä Selma Sofian hoivissa. Naimattomat sisaret Gustava Ulrika, Regina Vilhelmina ja Fredrika Sofia olivat pitäneet huolta toinen toisistaan. Mieleltään järkkynyt Fredrika eli heistä kaikkein pisimpään.

Tampereen Raatihuone

Schreck-suku tamperelaistui 1800-luvulla. Kuuluisin tamperelainen Schreck oli tietenkin arkkitehti Ernst Wilhelm Schreck, jonka kädenjälki leimaa Tamperetta edelleen voimakkaasti. Vuonna 1890 valmistunut upea Raatihuone on Schreckin suunnittelema samoin kuin monet muutkin kaupungin kauneimmat rakennukset. Muutenkin Schreck-nimi toistuu tehdaskaupungin historiassa moneen kertaan.

Vanhan kellastuneen sukukirjan arvo on siinäkin, että se kertoo suvun jäsenistä yllättävän paljon kiinnostavia yksityiskohtia, joita ei aina sukukirjoista löydä. Suljen kirjan. Väistämättä mieleen nousee ajatus kuunvalosta Utterinvuoren kuusikossa ja Leppäniemen metsiköissä. Kulkeeko kesäyön usvassa murheellisen mamselli Fredrika Schreckin haamu väännellen käsiään ja hokien ”Jag har ingenting”? No… Ehkä ei, toivottavasti Leppäniemen kartanon mamsellien helisevän naurun kuulee kesätuulessa ja aaltojen liplatuksessa.



Lehtileike: Finlands Allmänna Tidning no 80, 7.4.1841