Tietoja minusta

Oma valokuva
Tutkijan prosopografista genealogiaa historian hämystä ja sukujuurien lomasta. Tarinoita Hauhon Lautsian kartanon historiasta sekä sen lähettyvillä asuneista ihmisistä 1700- ja 1800-luvuilla. Oma kartanoni on vanha hämäläinen karpionmaa: pelto tai kaskimaa, johon perimätiedon mukaan on kylvetty yksi karpion mitta kauraa. "My task is piecing together a puzzle...I hope to reconstitute the existence of a person whose memory has been abolished...I want to re-create him, to give him a second chance...to become part of the memory of his century." (Alain Corbin, The Life of an Unknown, 2001)

keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Unohdettu sotasankari


Jo lapsena mieltäni kiehtoi Hauhon hautausmaalla erikoinen hautamuistomerkki. Korkea rautaristi, jossa oli outo sukunimi ”Neclair” ja erikoisen hieno korkokuva. Yritin kysellä, että kuka mahtaisi olla kyseessä, mutta kukaan ei osannut vastata. Joten eipä muuta kuin selvittämään asiaa…


Rukkoilan Sipilän talo tunnettiin 1780-luvulla herrasväen keskuudessa nimellä Stenkulla. Sinne oli asettunut tuolloin Hauhon nimismies Gustaf Neclair perheineen. Hänen samanniminen poikansa oli Hauholla päiväkirjaa kirjoittaneen Eric Ehrströmin akatemiatoveri. Ystävykset viettivät iloisia päiviä tehden kesällä 1811 retkiä Hämeenlinnaan ja Tampereelle. Gustaf Neclair päätyi opiskelujensa jälkeen Loviisan koulun rehtoriksi. Hänet vihittiin papiksi vuonna 1820. Naimaton hän oli vielä 37-vuotiaanakin, kun Stenkullaan pestattiin vuonna 1817 talousmamselliksi 18-vuotias Karolina Wilhelmina Essbjörn.

Miten lienevät asiat edenneet vanhan emännän, rouva Sophia Engrenin kuoltua vuonna 1822… Karolina Wilhelmina pysyi senkin jälkeen kartanossa. Ja niinpä vuoden 1826 tammikuussa vietettiin mamselli Karolinan ja pastori Gustaf Neclairin häitä. Eikä yhtään liian myöhään, sillä esikoispoika syntyi jo huhtikuun 4. päivänä. Ennenaikainen lapsi ei näytä herättäneen suurempaa moraalista pahennusta, sillä Gustafiksi kastetun lapsen kummeina olivat Hauhon pastori Grahn rouvineen, kirjanpitäjä Nylund vaimoineen, insinööri Herkeapaeus, nimismies Schmidt poikineen sekä mamsellit Schreck ja Schmidt. Tosin aikanaan hautamuistomerkkiin esikoispojan syntymäaika muutettiin vuotta myöhäisemmäksi...

Pieni Gustaf oli vasta nelivuotias, kun isä Gustaf sai vuonna 1831 nimityksen Lammin kirkkoherraksi. Perhe muutti Lammin pappilaan, jossa kului seuraavat yhdeksän vuotta. Lapsia syntyi kaikkiaan seitsemän. Kirkkoherra Neclairin aika Lammilla jäi lyhyeksi, sillä hän kuoli sydänkohtaukseen vuonna 1840. Nuorin lapsi Carl Walfrid syntyi vasta isänsä kuoltua keväällä 1841. Leskirouva muutti lapsiparvensa kanssa takaisin Hauholle Stenkullaan, jossa esikoinen Gustaf pääsi ripille vuonna 1844.


 Gustaf Neclair, Stenkullan perillinen lähti nuorena sotilasuralle. Innostus saattoi tulla Claes Edward Memsseniltä, joka eteni sotilasurallaan majuriksi ja avioitui vuonna 1847 Gustafin sisaren Sofian kanssa. Memssen jäi myös Stenkullan isännäksi aina 1860-luvulle asti. Moni nuorukainen ehti autonomian ajalla tehdä komean urakaaren Venäjän armeijassa. Gustaf oli edennyt vuoteen 1851 mennessä jo vänrikiksi. Sitten alkoi Krimin sota vuonna 1854. Venäjä taisteli Ranskaa ja Englantia vastaan. Länsivaltojen laivastot tekivät olon tukalaksi Suomen rannikolla. Kuten tunnetaan: ”Se Oolannin sota oli kauhia”.

Heti toukokuussa 1854 Gustaf Neclair saavutti kunniaa osana pataljoonaansa tekemällä merkittävää vastarintaa Hankoniemen linnakkeella. Vihollinen ei saanut haltuunsa satamaa. Lisää oli tulossa. Länsivaltojen toimesta Suomenlinnan edustalle lähetettiin 77 alusta 6.8.1855. Viaporin tykistö oli heikko ja sotilaita siellä oli vain 15 000. Tykit eivät edes kantaneet brittiläis-ranskalaiseen laivasto-osastoon. Viaporia pommitettiin yhtäjakoisesti kaksi vuorokautta, minkä seurauksena syttyi useita tulipaloja. Pommit surmasivat 55 henkilöä ja 204 haavoittui. Englantilaiset ja ranskalaiset keskittyivät tulittamaan vain linnoitusta. Pommitusten jälkeen Krimin sota oli Suomen osalta ohi.


 Hauholainen Gustaf Neclair oli pommitusten ajan Viaporissa. Hänet palkittiin 31.8 ”esimerkillisestä päättäväisyydestä ja urheudesta” Pyhän Annan Ritarikunnan IV:n luokan kunniamerkillä. Mitä Gustaf oli linnakkeella tehnyt, ei selviä tarkemmin. Hänet ylennettiin samana vuonna aliluutnantiksi.

Kunniamerkkiä kannettiin miekassa. Voikin vain kuvitella, kuinka juhlittu sankari Gustaf oli palattuaan Hauholle Stenkullan kartanoon äitinsä ja sisarusensa iloksi. Sotilaselämä kuitenkin vaati veronsa, sillä Gustaf ei ollut terve. Hän poti ”rintatautia”, siis keuhkokuumetta. Maaliskuussa 1857 Gustaf Neclair oli niin huonossa kunnossa, että hänet vietiin Tammisaaren sairaalaan. Siellä hän ”rauhallisesti ja tyynesti” kuoli 30-vuotiaana maaliskuun 11. päivänä pitkällisen rintataudin uuvuttamana, kuten lyhyt kuolinilmoitus surullisesti kertoo.

Vainaja kuljetettiin kuitenkin Tammisaaresta Hauholle ja haudattiin kotipitäjänsä multaan uudelle kirkkomaalle. Hän sai komean rautaisen ristin, johon tulivat uskoa, toivoa ja rakkautta kuvaavat symbolit sekä tyylikäs korkokuva. Ristiin myös merkittiin Gustaf Neclairin kuuluminen Pyhän Annan Ritarikunnan neljänteen luokkaan.

Hautaristi on sittemmin katkennut, mutta onneksi se on pelastettu hautausmaan nurkkaukseen, jonne on koottu haudoilta poistettuja muistomerkkejä. Siellä katkenneenakin uljas ruosteinen rautaristi muistuttaa meitä nuorena kuolleesta hauholaisesta sotasankarista, joka teki Krimin sodassa velvollisuutensa.


Entäpä Rukkoilan Stenkullan kartano? Mitä sille tapahtui? Ruotsinkielinen nimi unohtui, kun kartano myytiin vuonna 1860. Siitä tuli sen jälkeen Rukkoilan Räväsmäen rustholli. Vanhaa päärakennusta ei enää ole. Onneksemme Stenkullan kartanoa voi kuitenkin ihailla kaikessa loistossaan elokuvassa ”Niskavuoren naiset”, joka Räväsmäen rusthollissa filmattiin vuonna 1937. 

Kun seuraavan kerran katson ”Niskavuoren naisia”, niin aion samalla muistella vanhaa Stenkullan kartanoa ja sen nuorena kuollutta perillistä, Pyhän Annan ritaria Gustaf Neclairia.

Lähteet:
Åbo Underrättelsser 25.2.1851 (no 16), 3.6.1853 (no 43), 23.11.1855 (no 93)
Helsingfors Tidningar 14.6.1853 (no 46)
Morgonbladet 3.7.1854 (no 50)
Finlands Allmänna Tidning 21.3.1857 (no 67)
Kuvat: Pyhän Annan Ritarkunnan IV:n luokan kunniamerkki. Turun museokeskus. Finna.
Viaporin pommitus. Englantilainen piirros 1873. Wikimedia commons.

torstai 27. huhtikuuta 2017

Kartanossa tarjotaan punssiboolia


Palatakseni Lautsian herran Carl Fredrik Schulmanin 1780-luvulla tekemiin velkoihin, huomioni kiinnittyi kauppiaan listassa sitruunoihin, joita oli tilattu kartanoon vuosina 1780 ja 1781. Samoin velkaa oli jääty arrakkipulloista, Ranskan viinistä ja mausteista.

Miten ne liittyvät yhteen? Mitä niistä tehtiin? Sitä mietin, kunnes kirjahyllyni kaksi kirjaa ”Kulttuurihistoriallinen keittokirja” ja ”Kuninkaan matkassa” antoivat vastauksen. Molemmat kertoivat, että herrasväki valmisti 1780-luvulla punssiboolia, jonka keskeisiä ainesosia ovat sitruuna ja arrakki.  Punssi tehtiin sekoittamalla arrakkia, vettä, sokeria ja sitruunamehua. Arrakkia tuotiin Suomeen jo 1700-luvun alussa. Carl Fredrik Schulmanin syyskuun velkasaldo vuodelta 1780 on suoraan kuin punssiboolin valmistusohje: sokeria, 12 sitruunaa ja neljä pulloa arrakkia.

Nils Schillmarkin maalaus 1790-luvulta esittää punssiboolia

Punssin uutuus 1770-luvulla käy ilmi hauholaisen notaari Johan Walleniuksen päiväkirjamerkinnästä, jonka hän teki Mäntyharjulla 5.3.1771: ”Pappilassa oli venäläisiä herroja, heidän kanssaan join viiniä, kahvia ja eräänlaista punssia”. Mahdollisesti nuorukainen maisteli sitä ensi kertaa. Muutama kymmenen vuotta myöhemmin punssi oli jo tuttua Hauhon seudulla. Wallenius merkitsi nauttineensa punssia 1.8.1798 ”Hauhon Rukkoilan Hannulassa vänrikki Borgenströmin luona”. Samana vuonna pidettiin rovastintarkastus Luopioisten kirkossa, jonka jälkeen herraseurue suuntasi Luopioisten Haltian kylälle. Siellä juhlittiin melko reippaasti hyvin mennyttä piispantarkastusta juoden ranskalaista viiniä, punssia, arrakkia ja bischoffia.

Punssijuhlat saattoivat Englannissakin olla railakkaita 1700-luvulla

Saksasta levinnyt ”bischoff” eli piispanviini oli punssin tapaan boolia, jota valmistettiin sokerista kanelista ja punaviinistä. Sekin voitiin maustaa sitruunankuorella. Juomaa voisi verrata glögiin. Niin bischoffia kuin punssiakin voitiin tarjoilla lämmitettynä. Bischoff oli tunnettu myös Lautsian kartanossa, jonne oli arrakin ohella tilattu useampia kannuja ”ranskalaista viiniä” ja mausteita.

Punssista tuli todella suosittua 1800-luvulle tultaessa. Hienoimpiin huviloihin rakennettiin lasikuisteja, joiden ruotsinkielinen nimitys oli punschveranda eli punssiveranta. Herrat siirtyivät sinne nauttimaan punssiaan ja ihailemaan levittäytyvää puutarha- tai järvinäkymää. Myös opiskelijat niin Suomessa kuin Ruotsissakin olivat 1800-luvulla suuria punssin ystäviä. Naisväki ja leipurimestarit taas huomasivat punssin erinomaisuuden myös leivonnassa. 

Johan Ludvig Runebergin kerrotaan nauttineen leivosten kanssa punssia. Arrakkipunssi onkin olennainen osa perinteisiä runebergintorttuja. 

Lähteet:
Ulla Aartomaa, Kirsti Grönholm, Marketta Tamminen 2002: Kulttuurihistoriallinen keittokirja. SKS.
Arja Burck, Katja Hagelstam 2002: Kuninkaan matkassa. Otava.

Nils Schillmark 1795/1797: Punssibooli. Wikimedia commons
William Hogarth n.1730: A Midnight Modern Conversation. Wikimedia commons
Punssipullon etiketti 1800-luvulta. Wikimedia Commons

perjantai 14. huhtikuuta 2017

Kartanokeittiön herkkuja


Pääsiäiseen kuuluvat olennaisesti lusikkaleivät, joiden muoto tuo mieleen munan. Isoäitini resepti ja isomummun perintölusikka takaavat onnistuneen lopputuloksen. Lusikkaleipiä on tehty jo neljässä polvessa ainakin sadan vuoden ajan. Isoäitini on kirjoittanut reseptin käsin keittokirjansa loppulehdille.

Vanhimmista keittokirjoista en ole löytänyt lusikkaleipiä. Mummuni ohjeessa mainitaan leivinjauhe, joten reseptin täytyy olla 1900-luvulta. Hirvensarvisuola ja sooda edelsivät leivinjauhetta kohotusaineena, mutta nekin ilmaantuivat vasta varsin myöhään 1800-luvulla. Lusikkaleipien kanssa puuhastelu lisäsi kiinnostusta hauholaisissa kartanoissa tarjottuihin pikkuleipiin.

Lusikkaleivät hauholaiseen tapaan

Täsmällistä tietoa herrasväen nauttimista leivonnaisista on vaikea saada. Perimätietokin kantaa vain 1900-luvun alkupuolelle, jolloin hauholainen pitokokki Tapolan Manta hallitsi rovastin piparkakut, presidentinrouvan piparkakut, hirvensarvet, piparpähkinät, Hanna-tädin kakut ja kanelikakut, herrasväenleivät ja hiekkahentuset. Ne olivat 1800-luvun aikana siirtyneet kartanoiden kahvipöydistä talonpoikienkin pitoihin. Hauholainen systerkaakku edustaa vanhinta herkkuperinnettä. Siihen tuli kuusi munaa, puoli naulaa voita, puoli naulaa sokeria ja puoli naulaa jauhoja. Systerkaakku kypsytettiin uunissa laatikoissa. Kovin kuohkeaa se ei ollut, koska ainoa kohotusaine oli vatkattu kananmuna. Jos siis todella piti paikkansa, että siihen lisättiin myös tuhti määrä voita.

Kahvi oli rahvaan parissa harvinaista vielä 1850-luvullakin, mutta kartanoissa se tunnettiin. Hauhon Lautsian kartanossa juotiin kahvia jo 1770-luvulla. Kahvipapuja tilattiin Hämeenlinnasta. Pormestari Wasenius joutui karhuamaan kapteeni Carl Fredrick Schulmanin tekemiä velkoja 1780-luvun alussa. Käräjäpöytäkirjaan vuonna 1782 jäljennetty lista kertoo mitä kaikkea herrasväki oli tilannut mutta jättänyt maksamatta. Kahvipapujen suuri määrä pistää silmään. Niitä tilattiin vuonna 1780 syyskuussa ja lokakuussa lisää. Ne riittivätkin pidempään – tai sitten arvoisa porvari ei myynyt enempää ennen kuin entiset velat oli maksettu...

Vanhemmista leivonnaisista kertoo myös vuonna 1865 perustetun helsinkiläisen Ekbergin kahvilan mainos. Sieltä löytyvät hiekkahentusten (sandbakelser) lisäksi tutut mazarin-leivokset, runebergintortut, aleksanterinleivokset, macaron-leivokset, napoleoninleivokset… ja paljon muita ”paakelseja” ja torttusia, joiden ulkonäköä ja makua voi vain arvailla. Kartanon rouvat, neidit sekä taitavat taloudenhoitajattaret saattoivat taikoa samanlaisia kartanokeittiöissä.

Helsingfors Tidningar 21.12.1865

Nykyihmistä hieman kylmää vasta-avatun Ekbergin kahvilan herkkujen runsaus, kun samaan aikaan Suomessa oli jo alkamassa vuosien 1866-1868 hirvittävä nälkäkatastrofi. Kun siitä oli toivuttu, leivonnaiskulttuuri eteni nopeasti.

Perinteistä herkkua hauholaisissa talonpoikaistaloissa oli 1800-luvun lopulla pullapitko. Vehnänen eli nisunen tehtiin kokomaidosta, nostatettiin hiivalla ja maustettiin munalla ja voilla sekä palmikoitiin lenkiksi. Hauskin perinne oli uutisjauhoista valmistettu sormuskaakku, johon piilotettiin sormus taikinanyytissä. Leivottu kakkunen jaettiin viivoilla niin moneen osaan kuin talossa oli naimattomia nuoria. Jokainen heistä sai palan: Sormuksen saaneen piti avioitua ensimmäiseksi.

  
                                                              Hauskaa Pääsiäistä!

Lähteitä: 
Hauhon Joulu 1972
Vanhaa Hauhoa. Suomen muinaismuistoyhdistyksen julkaisuja I. Helsinki 1928.

maanantai 20. maaliskuuta 2017

Vanhan sukukirjan lumo




Espoon Otaniemessä järjestettiin 18.-19.3 Suku 2017 -tapahtuma. Koko Suomen sukujuhla kokosi tavan mukaan yhteen suuren määrän sukututkimuksesta kiinnostuneita. Minä en tavoitellut päiviltä juuri muuta kuin tuttujen tapaamista ja mukavaa yhdessäoloa. Ne toteutuivat. Samoin kuin juhlava illallinen Ritarihuoneen suojissa, jossa seiniltä kurkistelivat muiden joukossa hauholaisten Schulmannien, Schildtien ja Charpentierin vaakunat.

Kiehtovin saalis sukututkimuspäiviltä oli yllättävä. Ystävä oli siirtänyt sivuun divarilaatikosta vanhan sukukirjan, jonka arveli kiinnostavan minua. Ja hän oli oikeassa. Teos oli Matti Schreckin kokoama sukukirja: ”Georg Wilhelm Ernst Schreck ja hänen jälkeläisensä” vuodelta 1944. Itse en ole kyseistä sukua, mutta ajan syömät ja kellastuneet sukukirjat ovat intohimoni - varsinkin, jos ne koskevat hauholaisia säätyläissukuja, jollaisena ehdottomasti pidän Schreckejä.

Kirja on tyypillinen aikakautensa tuote. Vanhemman polven naimattomat neidit on jätetty tutkimatta. Eric Ehrströmin ihastuksen kohteesta mamselli Gustava Ulrika Schreckistä ainoa tieto on nimi ja kuolinvuosi. Sisarista vain vanhimmalle on löydetty syntymävuosi. Tekijä saa silti anteeksi, koska tunnustaa alkusanoissa puutteet ja omistaa kirjasensa suvun kahdelle upealle naimattomalle uranaiselle Inez ja Anna Schreckille, joiden lahjakkuus ja aikaansaannokset 1900-luvun alussa ovat vaikuttavia.

Kirjasta saa arvokasta lisätietoa Leppäniemen kartanon ja suvun kohtaloista. Kartanoelämä päättyi konkurssiin. Johan Fredrik Schreck oli mennyt takaamaan ystävänsä 15 000 ruplan lainan, jota tämä ei pystynyt hoitamaan. Perhe menetti kaiken, mutta velka maksettiin. Huutokauppailmoitus vuonna 1841 pysähdyttää. Kaikki on ollut kaupan: Kultaa, hopeaa, tinaa, messinkiä, kuparia ja rautaesineitä. Vuode- ja pitovaatteita. Kaikenlaisia hienoja kankaita, liinavaatteita, huonekaluja, astioita, reki, talvi- ja kesävaunuja. Hienoa meissenin (sachsiska) posliinia, ranskalaista posliinia sekä paljon muuta.

Sukukirja kertoo tässä yhteydessä murheellisen yksityiskohdan Johan Fredrikin sisaresta: ”Kuinka kovasti isku koski perheeseen, käy selville siitä, että hänen naimaton sisarensa tuli mielipuoleksi ja eli sellaisena yli 80 vuoden vanhaksi höpisten yhtämittaa ”jag har ingenting”.” Minulla ei ole mitään!

Tekijä jättää kertomatta kuka Johan Fredrikin sisarista oli kyseessä. Ikä kuitenkin täsmää sisarussarjan nuorimmaiseen vuonna 1798 syntyneeseen Fredrika Sofia Schreckiin. Eric Ehrström totesi päiväkirjassaan vuonna 1811, että tämä oli 14-vuotias ”eikä hänestä ole vielä mitään sanottavaa.” Toteamus on sikäli outo, että vasta 12-vuotias neiti Gripenberg saa kyllä varsin paljon huomiota. Olisiko mamselli Fredrika ollut jo tuolloin herkkä, ujo ja hiljainen?

Johan Fredrik Schreckin konkurssi oli perheelle tuhoisa. Vaimo Carolina kuoli vuonna 1843 ja Johan Fredrik itse vuonna 1849 Kalailan Seppälän virkatalossa, jonne he muuttivat lapsineen vuonna 1846. Sen jälkeen Schreck-suku siirtyi pojan Karl Wilhelmin ostamaan Pälkäneen Joensuuhun. Onneton mamselli Fredrika kuoli Onkkaalan Anttilassa 7.5. 1880 veljentyttärensä Selma Sofian hoivissa. Naimattomat sisaret Gustava Ulrika, Regina Vilhelmina ja Fredrika Sofia olivat pitäneet huolta toinen toisistaan. Mieleltään järkkynyt Fredrika eli heistä kaikkein pisimpään.

Tampereen Raatihuone

Schreck-suku tamperelaistui 1800-luvulla. Kuuluisin tamperelainen Schreck oli tietenkin arkkitehti Ernst Wilhelm Schreck, jonka kädenjälki leimaa Tamperetta edelleen voimakkaasti. Vuonna 1890 valmistunut upea Raatihuone on Schreckin suunnittelema samoin kuin monet muutkin kaupungin kauneimmat rakennukset. Muutenkin Schreck-nimi toistuu tehdaskaupungin historiassa moneen kertaan.

Vanhan kellastuneen sukukirjan arvo on siinäkin, että se kertoo suvun jäsenistä yllättävän paljon kiinnostavia yksityiskohtia, joita ei aina sukukirjoista löydä. Suljen kirjan. Väistämättä mieleen nousee ajatus kuunvalosta Utterinvuoren kuusikossa ja Leppäniemen metsiköissä. Kulkeeko kesäyön usvassa murheellisen mamselli Fredrika Schreckin haamu väännellen käsiään ja hokien ”Jag har ingenting”? No… Ehkä ei, toivottavasti Leppäniemen kartanon mamsellien helisevän naurun kuulee kesätuulessa ja aaltojen liplatuksessa.



Lehtileike: Finlands Allmänna Tidning no 80, 7.4.1841

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Samaan aikaan toisaalla




Herää kysymys, missä olivat Hauhon Lautsian Schulmanit Erik Ehrströmin päiväkirjasta? Lautsian väki ei näytä osallistuneen säätyläistön vilkkaaseen seuraelämään kesällä 1811. Siihen oli hyvät syynsä...

Lautsiassa oli edellisenä vuonna vihitty kartanon perijä majuri Otto Wilhelm Schulman ja Lovisa Wilhelmina ”Minette” Gardiemeister Tyrvännön Haukilan kartanosta. Avioparin esikoinen Fredrika Wilhelmina Sofia syntyi maaliskuussa 1811 Tyrvännössä, joten nuori rouva asusteli lapsuudenkodissaan myös seuraavan kesän. Aviomieskin ehkä oleili enimmäkseen siellä. On varsin mahdollista, että Lautsian päärakennusta myös kunnostettiin.

Säännölliset ehtoollismerkinnät nuorella parilla alkavat Lautsiassa vasta vuodesta 1812. Lautsian nuori rouva Lovisa Wilhelmina oli kesällä 1811 edelleen enemmän keskittynyt lapseensa ja Tyrvännön alueen seurapiireihin. Lisäksi Haukilassa asunut 89-vuotias vanha neiti Anna Gardiemeister kuoli toukokuussa 1811. Kartanossa myös valmisteltiin Lovisa Wilhelminan sisaren Elisabet Eleonoran häitä Nils Idmanin kanssa. Pari vihittiin lokakuussa 1811.

Lautsian kartanoa hallitsi yksin kesällä 1811 rouva Ebba Christina Tihlman, joka oli vuonna 1805 kuolleen kapteeni Carl Fredrik Schulmanin leski. Hän oli syntyisin Hauholta ja varmasti tunsi erittäin hyvin kaikki alueen säätyläisperheet. Lautsian rouva oli kuitenkin vuonna 1811 peräti 78-vuotias. Se merkitsi väistämättä hiljaista elämää, johon tuskin kuului visiittien tekeminen ja tanssiaiset. Jos rouva johonkin kykeni kesällä lähtemään, niin ehkä Haukilan kartanoon katsomaan pientä pojantytärtään.

Lautsian nuorempi poika majuri Carl Fredrik asui vaimonsa Fredrika von Platenin kanssa Asikkalan Kalkkisten Iisakkilassa. Perheen pieni poika Carl Axel Wilhelm kuoli toukokuussa 1811, joten tuskinpa perheellä oli halua osallistua Hauhon kesärientoihin. Lisäksi rouva odotti uutta lasta. Tytär Ebba Fredrika puolestaan oli avioitunut 1796 hauholaisen Adolf Joakim Borgenströmin kanssa mutta muuttanut sittemmin Rengon Kaloisiin. He toki saattoivat vierailla Lautsiassa neljän lapsensa kanssa.

Niinpä Lautsian palveluskunta koostui vuonna 1811 vain muutamasta henkilöstä. Keittiön puolella puuhasivat kokeneet piiat Anna Juhontytär ja Liisa Matintytär. Ulkotöissä auttoi renki Matti Aataminpoika. Palvelusväen määrä tuntuu vähäiseltä mutta suuren osan töistä tekivät kartanon torpparit. Keskeisissä rooleissa olivat lisäksi renkivouti Heikki Heikinpoika ja vaimonsa Eeva Erkintytär, jotka olivat työskennelleet kartanossa vuodesta 1806. Heille syntyi Lautsiassa kaksi lasta: vuonna 1808 Simo ja joulukuussa 1810 Lucia Lovisa. Jälkimmäisen kummiksi pyydettiin majuri Otto Wilhelm Schulman. Lapsen nimellä haluttiin ehkä kunnioittaa hänen nuorta vaimoaan.

Vuonna 1812 kartanon palveluskunta uudistui täysin, kun majuri nuorikkoineen asettui vakituisesti kartanoon. Renkivouti Heikki ja vaimonsa Eeva muuttivat Lautsiasta takaisin Uudenkylän Uotilaan, joka oli miehen suvun kotitalo. Yllätyksekseni hän paljastui esi-isäni Matti Jaakonpojan serkuksi, mitä en aiemmin tiennyt. Taas Lautsian historia paljasti uutta tietoa suvustani.

Kuva: Pehr Hillerström (1732-1816): Två tjänsteflickor vid en bäck.