Rusthollarin tuoli

Toisinaan menneisyyden ihmiseen saa aivan erityisen yhteyden. Sellainen henkilö on hauholainen rusthollari Aadolf Matinpoika Iso-Hannula, joka on jättänyt jälkeensä itse tekemänsä tuolin. Se taas johdatti tutkimusretkelle sekä Hauhon että oman suvunkin historiaan.

Aadolf Matinpoika syntyi 30.1.1822 Hauhon Vitsiälän Iso-Hannulassa. Hänen vanhempansa olivat Iso-Hannulan tytär Hedda Matintytär ja tämän aviomies, kotivävyksi tullut Matti Erkinpoika Pälkäneen Mälkilän Rissan talosta. Aadolf oli avioparin nuorimmainen lapsi. Ennen häntä oli syntynyt kahdeksan lasta, jotka kuitenkin kaikki kuolivat lapsina. Pisimpään eli sisko Maija Stiina, joka oli kuolleessaan 14-vuotias, muut eivät ehtineet edes vuoden vanhoiksi. Isä Matti kuoli hänkin jo vuonna 1837, jolloin Aadolf oli vasta 15-vuotias. Leskiäitiä ja ainoaa poikaa auttelivat rusthollissa äidin naimattomat veljet Johan ja Petter. Iso-Hannulaa kutsuttiin aiemmin Hoviksi, mikä kertoo omaa kieltään sen asemasta. Hedda-emäntä polveutui säätyläisestä Pihlmanien suvusta, joka taas yhdistyi Sääksmäen vanhoihin pappissukuihin.

Rustholli oli varakas, joten piikoja ja renkejä voitiin palkata avuksi, koska perillinen oli alaikäinen. Talossa palveli 1840-luvulla piikana myös Eeva Stiina Henrikintytär, joka oli Aadolfin serkku. Hänen äitinsä Maria Liisa Matintytär oli Hannulan emännän Heddan sisar, joka asettui miehineen Hannulan alaiseen torppaan. Säätykierto oli Hämeessä nopea ja armoton: vauraan rusthollarin tyttärentytär oli torpantytär ja piika, joka avioitui mäkitupalaisen kanssa.

Nuori Aadolf oli kätevä käsistään. Siitä on siis olemassa todiste: kaunis kaarevajalkainen tuoli. Tuolin pohjaan taidostaan ylpeä nuorukainen kirjoitti seuraavan omistuskirjoituksen: ”Atolf Matinpoika Iso-Hannula Witsielästä on tämän tolin oikia omistaja. Joka tämän tolin warasta sitä Piru rakasta. Läheijttää helvettin että mätkähtää.” Sivuun on merkitty poikittain: ”Tätä on tehty itte oppineelta nikkarilta.” Tuoli on siis suunnilleen 1830-luvulta ja tehty jonkun Vitsiälässä asuneen puusepän opastuksella. 

Asiakirjoista voi selvittää Aadolfin elämän käänteet. Hän esiintyi 1840-luvulla usein Hauhon käräjillä. Aadolf Matinpoika oli nuori, vasta parikymppinen mutta isännöi jo suurta rusthollia. Sellainen asema voi nousta päähän – hyvässä ja pahassa. Aadolf sai vuonna 1843 sakot epäkunnioittavasta käytöksestään oikeuden edessä. Käräjille oli viety Vitsiälässä sijainneen keskikievarin kyytijärjestelyt ja niissä esiintyneet epäselvyydet. Kestikievaria piti Erik Johan Vähä-Hannula. Aadolf Matinpoika Iso-Hannula ja naapuri Rafael Haukka saivat sakkoja kyytivelvollisuuksiensa laiminlyönnistä. Nimismies Tammelanderin ja Aadolf Iso-Hannulan välillä lienee ollut vähän muutakin kaunaa.

Vaimon 21-vuotias Aadolf haki Hämeenlinnasta Parolan Mäkilän rusthollista. Vertaiset naivat vertaisiaan eli rusthollarit rusthollien tyttäriä. Greta Liisa Heikintytär ja Aadolf vihittiin Parolassa joulukuussa 1842. Morsian oli sulhastaan vuotta nuorempi. Lapsionnea Iso-Hannulassa ei ollut, jos sen mittana pidetään elävien lasten määrää. Vain vuonna 1844 syntynyt tytär Amanda kasvoi aikuiseksi. Vuonna 1847 syntynyt poika Kustaa Aadolf eli viisivuotiaaksi. Kuolinsyyksi kirjattiin näivetystauti (tvinsot).  

Keski-iässä rusthollari Aadolf Matinpoika Iso-Hannulakin tasaantui ja kiinnostui yhteisten asioiden hoidosta. Hänen puumerkkinsä alkaa 1860-luvulla löytyä yhä useammin Hauhon kirkonkokouksen pöytäkirjoista. Ensimmäisen kerran hän oli allekirjoittajana 22.4.1860, kun käytiin keskustelua Hauhon kirkon uuden kellotapulin rakentamisesta. Siis puumerkki, vaikka Aadolf todistettavasti osasi kirjoittaa. Kirjoitustaito olikin talonpoikien keskuudessa luultua yleisempää, mutta perinteiseen tapaan virallisissa papereissa käytettiin puumerkkiä. Puumerkillä Aadolf kuittasi käräjillä myös äitinsä Heddan syytinkisopimuksen. 

Aadolfin tytär Amanda Hannula avioitui aikanaan kirkonkylän Toppolan isännän Oskari Emmanuelinpojan kanssa. Talo oli kirkonkylän vaurain ja sijaitsi nykyisen Hauho-talon paikalla. Heillekin syntyi vain yksi perillinen Maria Amanda lokakuussa 1869. Hänellä ei ollut perillisiä, joten Toppolan suuri tila myytiin 1940-luvulla ja sen irtaimisto huutokaupattiin.

Miten kävi Aadolfin nuoruudessaan veistämälle tuolille? Se päätyi Toppolan ja Hannulan sukuhaarojen sammuttua tuntemattomille teille. Kunnes tavallaan tupsahti sattuman kautta takaisin sukuun. Isoisäni osti 1950-luvulla huutokaupasta huonekaluja vastavalmistuneeseen taloonsa. Yksi niistä oli Aadolfin tuoli. Se ehti olla ahkerassa käytössä 40 vuotta ennen kuin tulin katsoneeksi tuolin pohjaa - ja löysin sieltä Aadolf Matinpojan jättämät terveiset. Lisäksi sain selville, että mummuni oli Aadolf Iso-Hannulan serkun Eeva Stiina Henrikintyttären jälkeläinen, siis saman, joka piikoi Hannulassa serkkunsa luona 1840-luvun alussa.

Esiäitini serkun Aadolf Hannulan tekemä tuoli on tukeva, hyvä istua ja soveltuu hyvin vaikkapa työtuoliksi. Mitä siis tästä opimme? Aina siis kannattaa tutkia huolellisesti vanhoja huonekaluja ja muita esineitä. Ne voivat tuottaa yllätyksiä ja jopa yhteyksiä oman suvun historiaan. 

 

Lähteet:

Hollolan tuomiokunta, Varsinaisten asioiden pöytäkirjat 24.11.1843: 963

Hauhon pitäjänkokousten pöytäkirjat 1860-luvulta

KA Maanmittaushallituksen uudistusarkisto. H12a:2/4-134 Vitsiälä; N:ot 1-14 tässä kylässä, N:ot 1-4 Kalailan kylässä, N:ot 1-8 Kirkonkylän kylässä ja N:o 1 Pappilan kylässä: kartta ja asiakirjat uusjaosta 1933, jakso 8.

Hämeen Sanomat 29.9.1894

 

 

Kultaa ja kimallusta

Joulunajan kunniaksi päätin tarkastella hauholaisten aatelisnaisten perukirjoja ja niissä mainittuja koruja. Perukirjoissa otsikon ”kulta” alaisuudessa lueteltiin vainajan arvokkain omaisuus eli kultaiset esineet, jotka olivat naisilla pääosin koruja. Toisena otsikkona oli ”hopea”, jonka alla saattoi myös olla koruja, joskin enemmän kuitenkin astioita. Ikävä kyllä, perukirjoissa ei kuvailla koruja kovinkaan tarkasti. Tärkeintä oli ilmoittaa metalli ja laskea sen arvo.

Varsinaista kimallusta oli varsin vähän, jos verrataan nykyaikaan. Maalaisaateli 1800-luvun alun Hämeessä oli kaukana englantilaisten epookki tv-sarjojen maailmasta. Kimallusta oli siis niukasti mutta toisaalta sen vähyys teki sen arvokkaammaksi. Kynttiläillallisilla ja tanssiaisissa pienikin kullankimallus teki tilaisuudesta juhlavan varsinkin, kun jokaiseen kartanotalouteen kuului vielä hyvin kiillotettu hopeinen illallisastiasto.

Jalokiviä ei juurikaan mainita perukirjoissa. Joko niitä ei ollut, tai sitten niitä ei vain osattu tunnistaa. Vanhin maininta jalokivistä Hauhon seudulla löytyy tuomiokirjasta vuodelta 1679. Tuolloin Tuuloksen Pohjoisten kartanon rouva Christina Kinnemond oli pantannut Hauhon Hahkialan Toussaint Charpentierin rouvalle Magdalena Duckille 50 taalarin arvoisen timanttisormuksensa sekä 40 taalarin arvoisen sinettisormuksen.

1800-luvun alussa suosittiin niin Euroopassa kuin Suomessakin keltaisia topaaseja ja sinivihreitä turkooseja. Topaaseiksi nimitettiin myös sitriinejä, sillä niiden eroa topaasiin on vaikea havaita. Kimmellystä toivat myös erilaiset hiotut ja värjätyt lasikivet. Lisäksi suosittiin kultaisia sinettisormuksia. Liiallista korujen käyttöä ei kuitenkaan pidetty sopivana ja varsinkin nuoret neidot esiintyivät joko ilman koruja tai korkeintaan heillä oli korvakorut tai ohut kaulaketju. Selvästi korujen määrä alkaa lisääntyä 1830-luvulla. Herrasväki alkoi vaurastua ja se näkyi siinä, että naisten perukirjoissa on yhä enemmän kultakoruja. Muotikin alkoi olla näyttävämpää ja korut yhä hienompia.

 

Muodikas hiuksista punottu rintakoru

Hovinkartanossa syntyneellä neiti Fredrika Wilhelmina Leopoldilla ei ollut 1835 perukirjassa lainkaan kultakoruja. Sama tilanne oli Kokkalan säterillä 1850-luvun alkuun asti asuneilla Charpentierien neideillä Dorothea Sofialla ja Margareta Elisabetilla. Jälkimmäiset olivat perineet irtaimen omaisuutensa äidiltään Margareta Blomcreutzilta ja se käsitti etupäässä arkisia taloustavaroita. Iäkkäillä rouvillakaan ei aina perukirjassa mainita kultakoruja, sillä ne oli ehditty antaa eteenpäin tyttärille lahjoiksi. 

Kultakorujen lisäksi naisilla oli paljon koruja, joiden arvo ei ollut suuri. Hiekka- ja vahahelmistä pujoteltiin helminauhoja, jotka eivät päätyneet perukirjoihin. Erityisen suosittua oli punoa omaisten ja ystävien hiuksista muistokoruja, joihin joskus liitettiin kultaisia osia. Tällöin ne löytyvät myös perukirjoista. Hahkialan rouvalla Andriette Fredrika Charpentierilla (os. Rotkirch) oli 1878 perukirjan mukaan hiuksista punottu rintakoru, jossa oli kultainen lyyra. Sama koru näyttäisi hänellä olevan myös muotokuvassa. Rouvalla oli myös hiuksista tehty rannekoru kultaisella lukolla. Korulippaasta löytyi lisäksi kultainen rannerengas, pieni kultainen medaljonki, sormuksia sekä kultakello kultakäätyineen.

Monilla aatelisnaisilla oli 1800-luvun alkupuolella muodikas pitkä kultainen kaulaketju tai oikeammin käädyt, joihin saattoi ripustaa erilaisia koruja, kuten ristin, joka olikin yksi suosituimpia riipuksia sydänten lisäksi. Kultakellot ja medaljongit vaativat myös ketjuja. Pitkä kultaketju oli samalla hyvä sijoitus, sillä siitä voitiin myydä osia, jos taloustilanne niin vaati.

Hienoin korukokoelma vuonna 1834 vain 36-vuotiaana kuolleella Hovinkartanon perijättärellä Margareta Charlotta Furuhjelmilla (o.s. Gripenberg) Nuoren rouvan arvokkain oli kultainen ketju 12 timantilla. Hänelläkin oli hiuksista punottu rannekoru kultalukolla. Lisäksi löytyi useita sormuksia, korvakoruja ja vahahelmistä tehty kaulaketju pronssilukolla, sekä helmikaulanauha ja iso kultainen sydänriipus. 

Korvakoruja käytettiin vaihtelevasti. Esimerkiksi Hahkialan rouvalla Andrietta Charpentierilla sellaisia ei mainita. Hänen kälyllään neiti Selma Charpentierilla oli kultakorvakorut, joissa oli valkoiset kivet. Sappeen Alastalon neidillä Hedvig von Schildtillä oli 1840 korvarenkaat, joista roikkui pienet kellot. Hänen sisarellaan Ebballa oli 1850 erityisen ”hienot kultaiset korvarenkaat”, joita ei sen tarkemmin kuvailla.

Korvalehtien lävistys tehtiin kotioloissa ja se oli kivulias toimenpide. Kaikki eivät siihen koskaan ryhtyneet. Aatelisneiti Jacobina Munsterhjelm kuvasi 14-vuotiaana 21.4.1800 päiväkirjaansa pikkusiskonsa Beatan korvalehtien puhkaisua seuraavasti:

”Iltapäivällä Beata antoi laittaa reiän toiseen korvaansa, jonka Anette-sisko puhkaisi, vaikka ei olisi halunnut. Mutta se tuli hyvin puhkaistua eikä tehnyt kipeää, vaikka Beata pelkäsi aluksi niin, että halusi puhkaisua hivuttaen. Sitten Anette-sisko puhkaisi reiät Lisan korviin ja Beatan korvasta valui eilen melkoisesti verta mutta tänään ei valunut.”

Hämeenkoskella Kurjalan kartanossa kuolleella Beata Munsterhjelmilla oli perukirjan mukaan kultaiset korvarenkaat. Samoin Anette-siskolla ja myös Jacobinalla itsellään. Kun reiät oli kivuliaasti saatu puhkaistua, niin korvakoruja tietenkin piti käyttää loppuun asti.

 

 

                                 ****
 

Sitriinien tai topaasien eurooppalainen suosio tulee ilmi myös kirjailija Jane Austenin veljeltään Charles Austenilta saamassa topaasiristissä vuonna 1801, jota säilytetään Hampshiressa museona olevassa Chawton Housessa. Koru esiintyy myös romaanissa Mansfield Park (Kasvattitytön tarina), joskin topaasiristi on kirjassa vaihdettu merkipihkaristiksi, jonka päähenkilö Fanny saa lahjaksi veljeltään. Joulupukki toi minulle tänä jouluna Jane Austenin topaasiristin jäljennöksen, joka on englantilaista käsityötä Somersetistä. Kivet ovat sitriinejä ja ketju kultaa.

 

 

 

Lähteet:

KA Turun hovioikeuden arkisto. Aatelin perukirjat 1774-1867

KA Hollolan tuomiokunnan arkisto 1832-1917.

Kuva:

Sitriinejä ja turkooseja korvakoruissa. Suomen kansallismuseo. Historialliset kokoelmat, Antellin kokoelmat

Magasin för konst, nyheter och moder 1826

Hiuskoru. Turun museokeskus. TMK12874:4.